Pyrkimyksemme on tässä kirjoituksessa polemisoida monien suomalaisten anarkistien loukkaamattomina itsestäänselvyyksinä pitämiä asioita. Kirjoitustamme saatetaan pitää pyhäinhäväistyksenä... Emme piittaa! Huomautamme vain (ja tämän ainoan kerran), että vaikka näkökulmamme onkin kriittinen pyhiksi lehmiksi nimittämiämme kolmea ennnakko-oletusta - sosialismia, työväenluokkaa ja vasemmistolaisuutta - kohtaan, emme ole kirjoituksellamme affirmoimassa tai puolustamassa kapitalismia, hallitsevaa luokkaa (mikä se sitten lieneekään?) tai oikeistolaisuutta. Lakkasimme jo kauan aikaa sitten uskomasta binarismiin, joten sitä on turha niskoillemme sälyttää. Väitämme, että binarismi ei kuulu anarkismiin, vaan binarismi on anarkismille korkeintaan purkamisen kohde. Binaristiset yksinkertaistukset kuuluvat uskonnollis-ideologiseen ajatteluun ja kielenkäyttöön sekä naiiviin arkipuheeseen.
Kirjoituksessamme esitetty kritiikki kohdistuu anarkismiin, ja nimenomaan suomalaiseen anarkismiin. Emme siis kritisoi sosialismia, työväenluokkaa tai vasemmistolaisuutta sinänsä, vaan ainoastaan anarkistien perustelematonta takertumista näihin käsitteisiin. Tiedämme, että marxilaiset nojaavat näihin käsitteisiin. Mutta tiedämme myös, että osa marxilaisista on vähintäänkin kriittisiä suhteessaan näihin käsitteisiin. Näiltä jälkimmäisiltä voisivat anarkistit oppia paljon. Anarkistit voisivat oppia paljon myös monilta muilta yhteiskuntakriitikoilta. Anarkismin olisi aika riisua jo kapalonsa.
Anarkismi on ainoa poliittinen teoria, jonka pohjalta voi kyseenalaistaa muiden doktriinien ohella myös anarkismin itsensä. Siksi me olemme anarkisteja. Me emme usko ykseyteen (sosialismi), vaan siihen, että anarkia on moneus. Me emme usko yhtenäisyyteen (työväenluokka), vaan siihen, että anarkiassa vallitsee moninaisuus. Me emme usko totaliteettiin (vasemmistolaisuus), vaan siihen, että anarkia muodostuu yksilöllisyyden ilmauksista.
SOSIALISMI
Sosialismia käytetään anarkistien keskuudessa käsitteellisenä itsestäänselvyytenä; käsitteenä, jonka oletetaan viittaavan johonkin sellaiseen yksiselitteiseen referenttiin, jonka sisällöstä kaikki voivat olla yhtä mieltä. Mitään tällaista sosialismia ei ole olemassakaan.
"Kielellisesti sana 'sosialismi' juontaa latinan kielen sanasta socius (toveri) - -. Yleisimmässä merkityksessään sosialismi sen mukaan tarkoittaisi siis eräänlaista ajatus -ja tahtomussuuntaa, joka asettaa inhimillisen yhteisön päämääräksi mahdollisimman voimakkaan toveruus -eli yhteiselämän. Ahtaammassa, Karl Marxin ja hänen kannattajiensa antamassa nykyään miltei yksinomaisessa merkityksessä se tarkoittaa ns. tuotantovälineiden - - siirtämistä yhteiskunnan käsiin." (Karl Vorländer: Sosialististen aatteiden historia, 9)
Vorländerin sosialismin määritelmä on vuodelta 1924. Kolmas, nykyisin hyvin yleinen käyttötapa sosialismin käsitteelle viittaa valtiollisessa politiikassa toimiviin puolueisiin ja aatesuuntauksiin, jotka edustavat poliittista vasemmistoa. Siten esimerkiksi sekä suomalaiset anarkistit että ranskalaiset sosialistit entisen presidentti Mitterandin johdolla voivat yhtyä sloganiin: "Vapautta ja Sosialismia!" Sosialismi kun tällaisenaan tarkoittaa melkein mitä tahansa...
Jos haluamme viitata sosialismin käsitteellä makrotasoilla toimiviin talousjärjestelmiin, tarkoittaa sosialismi kuta kuinkin yhteisomistusta. Ei ole epäilystäkään, etteikö tällainen talousjärjestelmä olisi pystyssä tänäkin päivänä: Pohjois-Korea. Anarkismin näkökulmasta on kuitenkin hyvin kyseenalaista, haluavatko ihmiset muuttaa maailman jättiläismäiseksi Pohjois- Koreaksi. On todennäköistä, että he valitsisivat muita taloudellisen toiminnan muotoja, kuin tuossa työläisten viimeisessä paratiisissa vallitsee. Joidenkin anarkistien mukaan tämä ei kuitenkaan käy, vaan anarkismi ja sosialismi kuuluvat erottamattomasti yhteen. Tällöin sosialismi on ylhäältä annettu käsite ja tämä rikkoo anarkismiin kuuluvaa itsemääräämisen periaatetta vastaan.
Korostamme tässä yhteydessä, että anarkistilla on oikeus preferoida sosialistista yhteiskuntaa - emme väitä, että siinä olisi sinänsä mitään väärää. Mutta silloin, kun aletaan väittämään, että sosialismi on anarkistisen yhteiskunnan toteutumisen edellytys, ts. ainoa tapa toteuttaa anarkistinen yhteiskunta on sosialismi, ollaan ajauduttu pahasti metsään. Tämän päivän anarkistit eivät voi vaatia esimerkiksi tulevilta sukupolvilta, että he eläisivät ja toteuttaisivat anarkismia yhteisomistuksen ja toverillisen solidaarisuuden hengessä. Molemmat ajattelumuodot johtavat totalitaristiseen ajatteluun - yhteisomistus taloudellisen perustansa ylimääräävyyden ja toverillinen solidaarisuus sloganistisena hölynpölynä orwellilaisuutensa vuoksi.
On mahdollista kuvitella, että utopistisessa anarkistisessa yhteiskunnassamme ei omistamisella ja omistussuhteilla ole lainkaan merkitystä. Tällöin sosialismi olisi anarkistiselle yhteiskunnalle vapautta kahlitseva tekijä, niin kuin omistussuhteet saattavat usein olla nyky-yhteiskunnassakin omistamattomien yksilöiden vapaan toiminnan este. Sekä nykyyhteiskunnassa että utopistisessa sosialismissa minun voi olla mahdotonta esimerkiksi asuttaa autiotilaa, vaikka haluaisinkin - nykyisin, koska minulla ei ole varaa ostaa maita ja taloa omikseni eikä vuokraaminen tule syystä tai toisesta kysymykseen; sosialismissa, koska omistusta säätelevä lainsäädäntö kieltää moisen "yksityisyritteliäisyyden: sehän voi johtaa yksityisomistuksen uudelleensyntymiseen tai ei välttämättä sovi lainkaan taloudellisen suunnitelmallisuuden puitteisiin.
Kapitalistiset omistamisen oikeuttavat perustelut ovat erittäin heikkoja. Mutta tästä ei välttämättä lainkaan itsestäänselvästi seuraa, että yhteisomistus olisi yhtään sen vakuuttavammin perusteltavissa. On täysin mahdollista, että omistamista ei - ainakaan laajassa mitassa - voida perustella lainkaan. Tällöin yhteisomistuksen periaate luokkaisi aivan yhtäläisesti anarkistisia vapauden ja hallinnottomuuden periaatteita kuin kapitalistiset yksityisomaisuuden oikeuttavat periaatteet.
On erittäin todennäköistä, että valtio ei katoaisi minnekään, mikäli sosialistista talousjärjestelmää alettaisiin toteuttaa anarkismina. Sosialismi edellyttää suunnitteluporrasta, so. hierarkista yhteiskuntaa, jotta resurssien epätasaista jakautumista voitaisiin säädellä ja jakelu voisi toimia. Omistussuhteet silloinkin, kun on kyse yhteisomistuksesta, edellyttävät niitä sääteleviä määräyksiä. Toisin sanoen olisi lakiasäätäviä elimiä, ja jotta lakeja noudatettaisiin, tarvitaan valvontaa, so. poliisia, tuomioistuimia jne. Kaiken tämän seurauksena olisi yhteiskunta, joka olisi organisoitunut kuten valtio. Ja valtiostahan anarkismin toteutuessa olisi pitänyt nimenomaan päästä eroon...
On kaiken kaikkiaan väärin olettaa, että sosialismi on anarkismin edellytys, sillä anarkismin voi selittää olennaisesti muillakin tavoin. Anarkismi ei pohjimmiltaan viittaa minkäänlaiseen taloudelliseen toimintaan. Täytyy siis pystyä argumentoimaan anarkismin pohjalta, että tietynlaiset taloudelliset toiminnot ovat anarkistisen yhteiskuntateorian näkökulmasta hylättäviä tai hyväksyttäviä. Mielestämme Suomessa käytävissä anarkistien välisissä keskusteluissa ei ole annettu minkäänlaisia perusteluita sille, että sosialistiselle talousjärjestelmälle olisi annettava erityisasema anarkistisen yhteiskunnan toteutumisen ehtona. "Anarkismi on anarkismia" on käsittääksemme se perustavin pohja, josta käsin anarkistista teoriaa voidaan alkaa luomaan, ei sosialismi.
Voiko sosialistisen yhteiskunnan sitten perustella erilaisten pienyhteisöjen taloudellisten toimintojen ja yhteisomistuksen pohjalta? Monet antropologit ovat usein viitanneet ns. primitiivisten yhteisöjen sosialismiin tai kommunismiin. Mielestämme kyseessä on ainakin useimmiten perustelematon käsitteiden käyttö, mikä tulee ymmärrettäväksi, kun rinnastamme edellä mainitun kirjoituksiin Lounais-Amerikkalaisesta kwakiutl-intiaaniheimosta yhteisönä, jossa vallitsee monien antropologien mukaan kilpailuun perustuvan kapitalismin alkumuoto. Kwakiutl- intiaaneilla kilpailu ja mahdollinen omaisuuden kasautuminen palvelevat aivan muita päämääriä, kuin taloutta itseään. Omaisuus ja sen kasautuminen liittyy heillä rituaaleihin ja seremonioihin, erityisesti potlach-instituutioon sekä siihen liittyvään rankijärjestelmään, kun taas kapitalismissa taloudellinen tuotto on päämäärä sinänsä.
Edellä kuvatussa käsitteiden käytössä sekoitetaan kaksi aivan eri tasoilla toimivaa yhteisömuotoa toisiinsa: toisaalta paikallinen, yhteisökeskeinen ympäristöönsä mukautunut taloudellinen toiminta, jossa yhteisön normit, rituaalit ja sanktiot säätelevät pitkälti ihmisten elämää; ja toisaalta laaja, kokonaisten yhteiskuntien toimintaa kuvaava nimitys talousjärjestelmälle. Laajoja järjestelmiä kuvaavia käsitteitä ja teorioita ei voida siirtää tai soveltaa ainakaan sellaisinaan kuvaamaan pienyhteisöjen toimintaa, ja päinvastoin. Toiseksi: siitä, miten ihmiset toimivat lähiyhteisöissään, ei voi johtaa sitä, miten inhimillisten taloudellisten toimintojen tulee rakentua makrotasolla (kapitalismi, sosialismi etc.) tai makrotason talouspolitiikkana (keynesiläisyys, monetarismi, sosialismi). Eli tässä toimii kategoriavirheen lisäksi ns. Humen giljotiini: siitä, miten asiat ovat, ei voi johtaa sitä, miten asioiden tulee olla.
Ja lopuksi: liittyessään kahteen muuhun käsitteeseen, työväenluokkaan ja vasemmistolaisuuteen, sosialismissa ajaudutaan väistämättä valtiokeskiseen ajatteluun. Ja jo sellaisenaan sosialismi viittaa mielestämme valtiolliseen politiikkaan. Näitä ongelmia eivät anarkistit voi sivuuttaa. Siksi pieni käsitteellinen itsekritiikki ja huolellisempi käsitteidenmäärittely olisivat vähintä, mitä voisi odottaa.
TYÖVÄENLUOKKA
1300-luvulla alettiin erilaisia itsekontrollin ja itsetutkiskelun tekniikoita harjoittaa ensin munkkien ja pappien, pian myös eurooppalaisen aateliston ja muun vauraamman väen keskuudessa. Tarkoituksena oli löytää itsessä piileskelevä "paha" viimeistä säiettä myöten. Syntyi tunnustuksellinen puhe: itseä riivaavista synneistä voitiin vapautua katumusharjoitusten kautta. 1600-luvulla nämä itseen kohdistuneet tekniikat kiteytyivät ns. protestanttiseksi etiikaksi. Porvaristo alkoi tarkoin säädellä oman elämänsä ulkoisia puitteita. Kunniaan nousivat sellaiset hyveet kuin yritteliäisyys, säästäväisyys, huolellinen ajankäyttö joutilaisuuden sijaan jne. 1800-luvulla alkoi laajemmassa mitassa saman ideologian tuputtaminen yhä lisääntyvälle työväestölle. Tavallista väkeä ja etenkin heidän lapsiaan oli varjeltava mm. alkoholin, promiskuiteetin ja masturbaation saastutukselta. Työväenliike jatkoi samalla pohjalla: tavoitteena oli kurinalainen työläinen. Nykyisten luokkasotasaarnaajien eetos/paatos on tuon saman porvarillisen kuri-ideologian muovaama. Vaaditaan työväenluokan yhtenäisyyttä, so. kurinalaisuutta. Vaaditaan kuuden tunnin työpäivää ja työtä kaikille, so. kaikista on tehtävä palkkatyöläisiä. Julistetaan "olet joko meidän puolellamme tai meitä vastaan", so. tutki itsesi ja kontrolloi/rankaise itseäsi, ettei sinussa paljastu porvarillisen saastutuksen turmelema vastavallankumouksellinen ja luokkavihollinen. Lyhyesti: ole työläinen! älä ajattele! sillä intellektuellit ovat hallitsevan luokan kätyreitä!
Mutta mikä on työväenluokka? Määrällisesti se kattaa joidenkin määrittelijöiden mukaan jopa 95% ihmisistä. Vaatimattomampaan lukuun ovat päätyneet wrightiläisen luokkaprojektin suomalaistutkijat, joiden mukaan työväenluokan suuruus on maassamme n. 46%. Mikäli työväenluokkaan hyväksytään kuuluviksi vain nk. perinteisen työväenluokan edustajat, lienee luku nykyisin 15% tietämillä. Sellaisinaan nämä keskenään ristiriitaiset luvut eivät kerro mitään - eikä niistä voi johtaa mitään. Kaikkein vähiten vallankumousta!
Jotta voitaisiin uskottavasti väittää, että työväenluokka on yhteiskunnallisen ja ennen kaikkea anarkistisen vallankumouksen potentiaalinen subjekti, olisi ensinnäkin pystyttävä perustelemaan, että nykyisessä yhteiskunnassamme on merkittäviä luokkaristiriitoja. Toiseksi on perusteltava kiistattomasti ja ristiriidattomasti se, että on olemassa merkittävä työväenluokka, joka voi toimia vallankumouksen subjektina. Toisin sanoen muidenkin kuin vain joidenkin luokkasotasaarnaajien olisi tunnustettava tämä yhteiskunnalliseksi faktaksi. Kolmanneksi on perusteltava syyt sille, että työväenluokka on toisaalta objektiivisesti ja toisaalta myös subjektiivisesti vallankumouksellinen. Muutenhan työväenluokan vallankumouksellisuus on edelleenkin vain joidenkin haihattelijoiden kummallista toiveajattelua. Neljänneksi on perusteltava ne syyt, miksi työväenluokka toimisi vallankumouksessa lainkaan vapaudellisesti; toisin sanoen se, miksi työväenluokka valitsisi lainkaan keinoikseen anarkosyndikalistisia toimintatapoja ja päämääräkseen anarkistista yhteiskuntaa, eikä mahdollisesti seuraisi Leninin viitoittamaa tietä bolsevismiin tai ajautuisi kansallissosialismiin.
Vielä on puutteelliseen listaamme lisättävä yksi perustelua vaativa asia, nimittäin olisiko tuo anarkistinen yhteiskunta, jota työväenluokka vallankumouksellaan tavoittelisi, lainkaan niin vapaudellinen ja toivottava ratkaisu, kuin köykäisessä ja uskonvaraisessa luokkasotapropagandassa annetaan ymmärtää. Toisin sanoen olisiko hinta, joka "anarkismista" jouduttaisiin maksamaan liian suuri nykyiseen kapitalistiseen yhteiskuntaan verrattuna, että sitä kannattaisi lainkaan tavoitella. "Vapaus" on "vapautta" orwellilaisessakin yhteiskunnassa - kenties "anarkismi" toteutuessaan olisikin lopullinen sinetti pahimpien dysutopioiden nähdessä vihdoin päivänvalon... Luokkasota kun ilmoittaa aivan julkisesti, että "anarkismi on vallankumouksellista valtiososialismia."
Mielenkiintoinen on meidän mielestämme myös kysymys, kuka kuuluu työväenluokkaan... Kuuluuko esimerkiksi poliisi työväenluokkaan? Jos vastaus on kyllä, joutuisimme luokkasotapohjalta toimiessamme ajamaan myös poliisien oikeuksia. Ja vanginvartijoiden. Ja ulosottoviranomaisten... Näitähän riittää! Poliisien yms. oikeuksien ajaminen ei meitä oikein innosta. Ja voimmekin vain ihmetellä, minne se valtio katoaa (vai pitikö sen kadotakaan?), jos me ajamme myös valtiollisten viranomaisten oikeuksia, jotka kaiken kukkuraksi turvaavat epäoikeudenmukaisten valta -ja omistussuhteiden pysymistä ennallaan.
Jos emme katso poliisien kuuluvan työväenluokkaan, ongelmat ovat vähintään yhtä suuria. Meillä ei ole nimittäin siinä tapauksessa minkäänlaisia perusteita rajata työväenluokkaan kuuluvien ulkopuolelle vain yhtä tai kenties kahta ryhmää palkanansaitsijoita. Poliisihan hoitaa vain kaikkein likaisimman työn käyttäen epäilemättä työssään valtaa. Sama pätee vanginvartijoihin. Mutta entä tuomarit, jotka tuomitsevat ihmisiä vankilaan? Tai kriminologit? Valta saa ilmaisunsa erilaisissa dikotomioissa, joista lainrikkoja - lainkuuliainen muodostaa vain yhden. Psykiatrit ja psykologit luokittelevat ihmisiä normaalin ja hullun kategorioihin. Ja lähettävät ihmisiä suljettuihin laitoksiin. Mielisairaanhoitajat edellisten lisäksi panevat erilaisia psykiatrisia tekniikoita täytäntöön. Lääkärit ja sairaanhoitajat operoivat terveen ja sairaan kategorioilla. Medikaalinen katse on aivan varmasti vallan katse.
Edellä mainittuja ryhmiä ei poliisiin rinnastettavina voi mitenkään hyväksyä työväenluokkaan kuuluviksi. Erittäin merkittävän vallankäyttäjäryhmän muodostavat myös opettajat. Heidän työnsä tuottaa lapsista/nuorista paremmuusjärjestykseen luokiteltuja oppilaita, ja opettajan tehtävähän on nimenomaan puuttua kaikkiin käyttäytymishäiriöihin yms. jollaisiin poliisi törmää vain ääritapauksissa. Toinen merkittävä ryhmä, jonka toimenpiteissä valta aktualisoituu erityisen selkeänä, ovat sosiaalityöntekijät. Heidän päätösvallassaan on usein jopa sellainen asia, saako ihminen syödäkseen vai ei. Ja lisää löytyy: Teollisuusvartijat, myymäläetsivät, perintäviranomaiset...
On toki ammattiryhmiä, jotka selviävät lähes puhtain paperein: Sutenöörit, rakennustyöläiset, valuuttadiilerit, merimiehet, pornotyöläiset, siivoojat, kauppamatkustajat... Vai selviävätkö hekään? Onhan heidänkin keskuudessaan kaiken maailman supon kätyreitä, jotka raportoivat vakoilemistaan ay -ja työtovereistaan suojelupoliisille, sekä poliisille lavertelijoita, jotka innolla kyttäävät tilaisuutta päästä ilmiantamaan jonkun "lainrikkojan". Kaiken kaikkiaan voimme vain todeta, ettei tuo työväenluokka niin kovin suureksi kohoa millään loogisesti anarkistisella laskutavalla. Tai jos ollaan epäjohdonmukaisia, niin mitä iloa sellaisesta työväenluokasta on, jonka sisällä ihmiset käyttävät valtaa kuka kehenkin...
Työväenluokan varaan ideologiansa rakentavat työväenluokkaintoilijat ajautuvat muihinkin ongelmiin luokkasotajulistuksessaan. Työväenluokka ei ole mikään autonominen ihmisryhmä, vaan sen synty, kehittyminen ja muoto liittyy kiinteästi kapitalismiin. Mutta työväenluokka ei määräydy ainoastaan historiallisesti kapitalismista, vaan se on myös syvemmässä, homologisesa suhteessa kapitalismiin. Tämä suhde on looginen. Kapitalismi perustuu taloudelliseen toimintaan, jossa ratkaisevassa asemassa on laskelmallisuus. Kapitalismi kvantifoi arvon mittaan kaiken, mikä on ylipäänsä määrällistettävissä. Ja tämä sama määrällistäminen jatkuu työväenluokkaideologioissa, sillä onhan työ(voima) jo perustaltaan yhteiskunnassamme arvollistettu. Työväenluokka vallankumouksellisena subjektina ei muuta tuota tosiasiaa miksikään, sillä muussa tapauksessa se joutuisi kieltämään olevansa työväenluokka.
Jotta työväenluokka voisi sitten lopulta toimia muutoksen subjektina, sen täytyy olla yhtenäinen. "Sinä olet joko työväenluokan puolella tai olet sitä vastaan!" Vain siten työväenluokka voi näyttää voimansa: murskata määrällään hallitsevan luokan. Luokkasodassa ovat siis vastakkain määrä ja määrä. Suurempi määrä voittaa pienemmän määrän. Yhtenäisyyden tahtoa on kaikkien noudatettava, pohjautuipa se sitten enemmistön päätökseen tai työväenluokan johtajien saneluun. Yhtenäisyyden tahdosta ei lipsuta tai on vaarassa tulla tuomituksi luokkapetturina. Ajaudutaan väistämättä enemmistön (nimissä tapahtuvaan) diktatuuriin, siis samaan logiikkaan, jolla pönkitetään jo nykyisiäkin länsimaisia demokratioita.
Anarkisti ei sen sijaan voi johdonmukaisesti toimiessaan alistua minkäänlaiseen yhtenäisyyden vaatimukseen. Anarkisti ei voi luopua autonomiastaan ja olla samaan aikaan anarkisti. Luokkasotaideologian mukaan autonomiasta pitäisi kuitenkin luopua ja vain siksi, että jotkin mahdollisesti kuvitteelliset vastavoimat voisivat kohdata luokkasodan tantereella. Anarkistinen vallan hajauttaminen tähtää laadulliseen muutokseen: puretaan epäoikeudenmukaiset valtasuhteet rakentamatta niiden tilalle uusia; pyritään moniarvoiseen yhteiskuntaan, jossa enemmistö ei käytä valtaa vähemmistöön tai - mikä on vielä pahempaa - enemmistön nimissä ei käytetä valtaa, vaan anarkistinen yhteiskunta koostuu lukemattomista vähemmistöistä ja viime kädessä määräävänä tekijänä voivat olla vain yksilöt itse ja heidän vapaaehtoinen yhteenliittymisensä.
Luokkasotalaisten työväenluokkaideologia toimii uusien valtahierarkioiden rakentamisen puolesta eikä kykene edes osoittamaan, että vanhat hierarkiat tulisivat puretuiksi. Työväenluokan yhtenäisyydessä vähemmistöt menettävät merkityksensä. Ainoa, millä on mitään merkitystä, on yhtenäisyys, jolle kaikki muut päämäärät ovat alisteisia, ts. kiellettyjä. Yhtenäisyysajattelu on siten myös vallankäytön muoto. Ainoastaan ne, jotka määrittelevät tuon yhtenäisyyden oikeaoppisen sisällön, voivat ajaa kompromissittomasti omia erityisintressejään. Ja vielä: kun luokkasodassa enemmistö eli työväenluokka murskaa keski -ja yläluokat, lopputuloksena kaikesta tästä on loogisesti työväenluokan diktatuuri.
Meistä pomminheittäjän tekijöistä ainakin suurin osa on tämän yhteiskunnan objektiivisesti (so. materiaalisesti, siis tulotasoltaan) köyhintä väkeä. Me elämme toimeentulotuen rajoilla ja usein sen allakin. Silti meistä ei varmasti monikaan tunne kuuluvansa mihinkään työväenluokkaan. Eikö tuolla subjektiivisella itsemäärittelylläkin luulisi olevan jotakin merkitystä? Opiskelijoina meidät sijoitetaan itse asiassa varsin usein keskiluokkaan. Ja saattaisivatpa jotkut olla valmiita viemään meidät uudelleenkasvatusleireille hallitsevan luokan kätyreinä. Köyhyydestämme johtuen voisi kuvitella, ettemme kovin helposti ala tätä nykyistä systeemiä puolustelemaan...
Mutta silti, makarooniaterioistamme huolimatta, meillä on menetettävää. Tällä hetkellä ja tässä systeemissä meillä on ainakin kolme vapautta: ajattelun vapaus, kritiikin vapaus ja nykyisen yhteiskunnan oikeutuksen kieltämisen vapaus. Emme usko, että luokkasotalaisten janoama työväenluokan diktatuuri pystyisi tarjoamaan meille edes noita kolmea vapautta. Työväenluokan yhtenäisyysideologia ajaa yksilöiden perusteltujenkin vapauksien edelle. Meillä on siis aivan liian paljon menetettävää. Me emme suostu minkään luokkasodan nimissä tinkimään tippaakaan vapaudestamme ja autonomiastamme, sillä me uskomme, että laadullisesti uudenlainen yhteiskunta on muodostettavissa ainoastaan vapaiden, autonomisten ihmisten toiminnan, ei minkään kahlitsevan ja vapauksia rajoitavan ideologian, pohjalta.
VASEMMISTOLAISUUS
Esko Seppänen kommentoidessaan suomalaisen vasemmiston puuhailuja heti hallitusneuvottelujen jälkeen, kirjoitti seuraavasti: "Vasemmistolaisus on sitä, että ollaan mieluummin porukalla väärässä kuin yksin oikeassa." Sama tuntuu sopivan liiankin hyvin myös suomalaisiin anarkisteihin. Ajatellaan logiikalla "ei viisisataa miljoonaa kärpästä voi olla väärässä - paska on hyvää!" Ja ollaan niin vasemmistolaisia niin vasemmistolaisia...
Itse vasemmistolaisuuden käsitehän olettaa vastaparikseen oikeistolaisuuden käsitteen. Tämä jaottelu oikeistoon ja vasemmistoon syntyi Ranskan vallankumouksen aikaan, jolloin vanhoilliset eli konservatiivit istuivat parlamentissa puhemieheen nähden oikealla puolella. Tuolloin vasemmistolaiset toki miellettiin radikaaleiksi, jotka halusivat yhteiskunnallista muutosta - mutta silti: kovasti on myös valtiollinen tuon käsiteparin historia.
Ja huvittava on tilanne muutenkin. Nyt, kun vanhat selitysmallit eivät missään mielessä vastaa todellisuutta, niistä pidetään itsepintaisesti kiinni. Suomalaiset anarkistit ovat pienen ajan sisällä luoneet ainakin neljä erilaista "ad hoc" - käsitteellistystä ilmaisemaan eroa perinteiseen vasemmistoon, mutta silti luopumatta omista viime vuosisadalta tai korkeintaan tämän vuosisadan alkupuolelta peräisin olevista selitysmalleista. Ero perinteiseen vasemmistoon halutaan siis tehdä - ei oman ideologian kehittymisen vuoksi vaan - siksi, ettei perinteisellä vasemmistolla katsota enää olevan uskottavuutta. Omaa uskottavuutta sen sijaan korostetaan seuraavanlaisilla ilmauksilla:
1. Vallankumouksellinen vasemmisto: tehdään ero ns. vallankumouksellisen ja parlamentaarisen vasemmiston välillä - anarkistit ovat tietenkin vallankumouksellista vasemmistoa. Pyrkimys on myös tehdä eroa reformipolitiikkaan. Muuta vallankumouksellista vasemmistoa lienevät KTP ja SKP, joiden keskuudesta yhteistyökumppanien luulisi loogisesti sitten löytyvän. Tosin tässä yhteistyöasiassa ei ole taidettu olla kovinkaan johdonmukaisia...
2. Todellinen vasemmisto: Kyseenalaistetaan yleisesti käytetty jako vasemmistopuolueisiin ja oikeistopuolueisiin - anarkismi nähdään ainoana todellisena vasemmistoryhmänä, muut puolueet (ehkä em. kommunistisirpalepuolueita lukuunottamatta) edustavat sitten poliittista oikeistoa.
3. Uusi vasemmisto: on herätetty henkiin 1960-luvulla, ellei jo aiemminkin, kekseitty idea uudesta vasemmistosta vanhan, establisoituneen ja kaavoihinsa kangistuneen vasemmiston vastapainona. Anarkistit ovat tietenkin tätä "uutta" vasemmistoa.
4. Äärivasemmisto: Ei kyseenalaisteta (ainakaan välttämättä) nykyistä vasemmisto-oikeito -jaottelua - anarkismi paikannetaan sille paikalle poliittisella janalla, jonne journalistit ym. leimaavaa kieltä käyttävät ovat sen tuupanneet eli äärivasemmistoon.
Anarkistiselle politiikalle haetaan siis pohjaa tällaisten "neologismien" avulla. Mutta jokin tuossa kaikessa haiskahtaa ja pahemman kerran, sillä nämä "uusvasemmistot" ovatkin sitten ainutta, mitä on tarjota. Saman tien voisi keksiä vaikka viisisataa vasemmistoa lisää... Osittain tällaiset simppelit uuskäsitteet korvaavat siis kyvyttömyyttä arvioida kriittisesti vallitsevaa yhteiskunnallista tilannetta ja tehdä sen pohjalta luovia ratkaisuja; samalla ne ilmaisevat kyvyttömyyttä irtautua ylideterminoivista malleista. Osittain mitään uusia ratkaisuja tai irtautumisia ei edes haluta tehdä. Joillekin "anarkismi" on tie takaisin leninismin turvalliseen oppiin, jossa kaikki mahdollinen on selitetty; leninismistä on myös sanasta sanaan peräisin heidän retoriikkansa. Matkalle kohti uljasta uutta työväenvaltiota halutaan saada mahdollisimman moni sellainenkin, joka ei anarkismista alunperin ollut mitään sellaista etsinyt. Mutta parhaimmillaankin pitäytyminen vasemmistolaisuuden pusertavan valtiollisessa selityskoneistossa merkitsee anarkismin integroitumista kaiken selittävään totaliteettiin. Mutta tuossapa ei ole mitään uutta...
Vasemmistolaisuutta korostavassa liturgiassa oletetaan valmiiksiannettuna eräänlainen poliittinen jana, jolle kaiken poliittisen ajattelun täytyy sijoittua. Tällä on kuitenkin seurauksensa: jos oletetaan, että oma paikka on esimerkiksi jossakin poliittisen janan vasemmassa laidassa, affirmoidaan parlamentaarisesti/valtiollisesti määräytyneet kysymyksenasettelut, kuten työttömyyden hoito, markkinamekanismien vaikutukset, sosiaaliturva ja verotus, lainsäädäntö jne. On kuitenkin aivan eri asia, kyseenalaistetaanko nykyisen politiikan suuntaviivat (kuten esim. parlamentaarinen oppositio tekee) vai kyseenalaistetaanko koko poliittinen kysymyksenasettelu. Ja tässä tulee selvästi esiin toisaalta autoritaarikommarien ja luokkasotalaisten sekä toisaalta erilaisten radikaaliryhmien (joihin osa anarkisteistakin sijoittuu) välinen ero. Edelliset ovat suoraan sidoksissa vallitsevan politiikan ennakko-oletuksiin ja ovat siten myös osa vallitsevaa poliittista kulttuuria sen äärimmäisenä laitana. Sen sijaaan kieltämällä yksiulotteinen määrällisen ajattelun ylivalta ja epämääräiset antagonismit sekä korostamalla laadullisesti täysin erilaisia, hierarkiattomaan moniarvoisuuteen ja ekologiseen kestävyyteen perustuvia ratkaisuja olisi mahdolista päästä radikaalisti uudenlaiseen poliittiseen ajatteluun. Tällaisessa ajattelussa esimerkiksi erilaiset radikaalifeministiryhmittymät ovat paljon useimpia anarkisteja edellä.
Usein vasemmistolaisuudella tarkoitetaan halukkuutta muutokseen, erona oikeistolaisuuteen, jonka nähdään korostavan konservatiivisuutta, status quon säilyttämistä tai paluuta vanhaan, uljaaseen menneisyyteen. Mutta halukkuutensa muutokseen voisi ilmaista hieman toisinkin käsittein. Toisaalta jos joku todella haluaa ilmaista halukkuuttaan yhteiskunnalliseen muutokseen vasemmistolaisuuden käsitteen avulla, on se samalla kannanotto tietynlaisen valtiollis-ideologisen tradition puolesta. Tuollainen muutos määräytyy traditiostaan käsin, ja siksi anarkismin täytyy suorittaa lopullinen irtiotto myös vasemmistolaisuudesta.
Anarkismi ei ideologiana edes ole itsestäänselvästi vasemmistolainen, vaan myös libertaarisen oikeiston vaikutukset ovat olleet anarkismille hyvin merkittäviä. Sinänsä anarkismin historiallisilla juurilla ei usein ole paljoakaan annettavaa pyrittäessä analysoimaan nykyistä, postmodernia yhteiskuntaamme. Ja kysymyshän on todellakin siitä, että elämme 1900-luvun lopun erittäin monimutkaisessa ja monikerroksisessa yhteiskunnassa - tällaista yhteiskuntaa ei voi selittää muinaisia ilmiöitä ilmaisevin käsittein. Toisaalta muutospyrkimyksen yhdistäminen pelkästään vasemmistolaisuuteen on juuri tuollaista muinaismuistoissa elämistä. Nykyisin politiikan kuviot ovat kääntyneet siinä mielessä päälaelleen, että vasemmiston ollessa puolustuskannalla (ts. konservatiiveja hyvinvointivaltion puolesta) oikeiston keskuudessa on syntynyt uusia radikaalia poliittista muutosta ajavia liikkeitä. Siksi vasemmiston ja muutospyrkimyksen samastaminen on vähintäänkin ontuvaa.
LOPPUSANOJA
Anarkismilla tarkoitetaan poliittisia teorioita hallinnottomista yhteisöistä sekä desentralisoiduista, valtiottomista yhteiskunnista; poliittisia teorioita yksilön vapaudesta ja autonomiasta sekä vapaiden ihmisten välisestä tasavertaisuudesta ja yhteenliittymisestä; sekä toimintaa, joka nousee näiden teorioiden pohjalta. Siksi on virheellistä ajatella, että anarkismi menettäisi mitään radikaalisuudestaan, jos tarpeettomat ennakko-oletukset puretaan. Päinvastoin, ilman sitoumuksia johonkin määrättyyn arvojärjestelmään ja tiettyihin ylimäärääviin koodeihin ei myöskään jouduta tekemään minkäänlaisia myönnytyksiä, jotka olisivat kohtalokkaita autonomiselle päätöksenteolle tai toiminnalle. Sellainen anarkismi, joka rajoittaisi perustavanlaatuisesti autonomiaa kuulostaa meistä vähintäänkin oudolta anarkismilta...
Esimerkiksi työväenluokkaan pohjautuva muutosideologia sitoutuu enemmistöajatteluun ja yhtenäisyyden korostamiseen, toisin sanoen määrälliseen ajatteluun laadullisen, moniarvoisen muutoksen sijasta. Luokka-ajattelussa ajaudutaan väistämättä vaarallisiin luokituksiin: Luokkavihollinen, luokkapetturi, "olet joko meidän puolellamme tai meitä vastaan". Tällaiselta pohjalta ei ole uskottavaa, että totalitarismia voitaisiin välttää - se voi korkeintaan saada vain uudet kasvot. Vanhat oikeudenmukaisuutta ilmaisevat käsitteet korvataan uusilla ja hyvin nopeasti vallalla ovat "samat" jaottelut kuin nykyisinkin - rikollinen vs lainkuuliainen, hullu vs normaali, vammainen vs terve jne. - eivätkä käsitteiden sisällöt ole saaneet enimmilläänkään kuin pientä hienosäätöä.
Moniarvoisuus pohjaa erojen ja erilaisuuden hyväksymiseen. Sen sijaan normaliutta vs epänormaliutta ilmaisevat luokittelut luovat homogeenisyyttä, yhtenäisyyttä ja ykseyttä korostavaa ajattelua. Standardisoidaan "oikea" ihminen, josta poikkeavat piirteet ihmisissä ovat epänormaliutta. Epänormaalia voidaan hallita monin keinoin: Hitlerin joukkotuhoaminen oli hallinnan äärimmäinen keino. Nykyisissä länsimaisissa valtioissa hallinnan mekanismit ovat huomattavasti hienovaraisempia: Kuri, järjestys, tarkkailu, rankaiseminen, lääkitseminen, paremmuusjärjestykseen asettaminen, arvioiminen, kontrolli ja itsekontrolli... vain muutamia mainitaksemme. Moniarvoisuutta voi syntyä vasta näiden hallinnan keinojen ja niitä oikeuttavien käsitteiden ja kategorioiden purkamisesta.
Me emme usko minkään dogmaatisen ismin, luokan tai tradition pelastavaan voimaan. Me emme myöskään kaipaa mitään jättiläismäistä Pohjois-Koreaa, työväenluokan diktatuuria tai vasemmistolaista holhousvaltiota. Me haluamme vedota sen puolesta, että yksilöt -yksittäiset ihmiset - tiedostaisivat, ettei vastuuntunnottomien poliitikkojen, byrokraattien sekä "markkinavoimien" ylhäältäpäin sanelema ja ihmisten yhteisesti ahneudellaan ja välinpitämättömyydellään ylläpitämä globaali kuolemantuomio ole oikeutettu. Me emme halua, että ihmiset välttämättä ryhtyisivät anarkisteiksi - vaan että ihmiset ottaisivat oman elämänsä hallintaansa.
- HANNU TOIVANEN & J-P MUIKKU -