KOHTI POEETTISTA KULTTUURIA?


Politiikka, taide ja tiede Rortylla
(Richard Rorty: Contingency, irony and solidarity)

"I can crudely sum up the story ... by saying that once upon a time we felt a need to worship something which lay beyond the visible world. Beginning in the seventeenth century we tried to substitute a love of truth for a love of God ... Beginning at the end of the eighteenth century we tried to substitute a love of ourselves for a love of scientific truth of our own deep spiritual and poetic nature ... The line of thought common to Blumenberg, Nietzsche, Freud, and Davidson suggest that we try to get the point where we no longer worship anything ... where we threat everything - our language, our conscience, our community - as product of time and chance". "It is precisely this claim of universal validity ... which the poetized culture of my liberal utopia would no longer make."

Edellinen sitaatti kuvaa hyvin tilannetta, jossa Rortyn mukaan elämme. Uskontoon vetoamisen aseman vallan auktorisoijana on ottanut tiede. "Kovaan tieteeseen" vetoaminen kohtasi toivottavasti huippupisteensä joissakin sosiaalidarwinistisen fasismin ja tieteellisen sosialismin sovelluksissa. Vieläkin on kuitenkin yleistä, että (mm. luonnon-) tieteitä pidetään erehtymättöminä tiedon kasaajina (vrt. vähän aikaa sitten Hesarin mielipidepalstalla ollut kirjoitus, jossa joku luonnontieteilijä vaati humanististen ja yhteiskuntatieteiden 'tiede'-loppuviitteen poistamista) ja luodaan Totuuksia, jotka eivät kestä kriittistä pohdintaa, mutta joita voi käyttää erilaisten asioiden legitimoimiseen (esim. ekologinen reduktionismi, jossa luonnosta vedetään suoria johtopäätöksiä yhteiskuntaelämän järjestämiseksi "tieteellisin" argumentein).

Rorty vaatii kirjassaan 'totuus'-käsitteen kyseenalaistamista ja yhteiskunnallisten asioiden kohdalla (universaaliin) tieteeseen vetoamisen lopettamista. Tämän hän itse perustelee esittämällä melko pitkän filosofisen pohdinnan ihmisen kielen, 'itseyden' ja yhteisön rakentumisen kontingenssista. Rortyn mielestä ne rationalismin, "kovan tieteen" ja "totuuden" muodot, joita kerran ehkä kipeästikin tarvittiin "demokraattisen" yhteiskunnan rakentamiseksi, voi nyt ylittää metaforien (Hermann Hessen väite että uudet metaforat tekevät intellektuaalisen edistymsen mahdolliseksi) ja itsensäluomisen kautta "liberaalin demokratian" hyväksi. Rortyn kaltaiset liberaalit preferoivat 'retoriikkaa' "logiikan sääntöjen" sijaan. Pluralismi käy universaalien totuuksien (jotka osoittautuivat kaikeksi muuksi) yli.

'Vallankumouksellisia' ja uutta luovia "edistysaskeleita" taiteissa, tieteissä ja politiikassa tapahtuu Rortyn mukaan usein juuri silloin kun joku tai jotkut keksivät uuden "sanaston", eivätkä vain yhdistele ja kehitä vanhoja. Kyse ei siis ole jo olemassaolevien "sanastojen" yhteensoveltamisesta, vaikka esim. vanhojen sanojen käyttö uudessa oudossa ympäristössä voi luoda uutta. Runoilijat voi näin nähdä "uusien ajatusten etujoukkona".

Rorty haluaa liberalismin uudelleenmäärittelyä (huomaa, että Rortyn 'liberalismi' on yhdysvaltalaiselle liberalismille tyypillisesti "vasemmistolaista" ja "humanistista", kun taas Euroopassa liberalismi on usein "oikeistolaista" ja "konservatiivista"), jotta "koko kulttuuri voitaisiin "poetisoida" valistuksen toiveen - että kulttuuri voitaisiin "rationalisoida" tai "tieteellistää" - sijaan. Rortyn liberaalin yhteiskunnan sankari olisi "vahva runoilija" (sekä toisessa yhteydessä mainittu reformistinen (?) utopistivallankumouksellinen), ei pappi, sotilas tai "totuutta etsivä" tiedemies ('tieteentekijä' sopisi ehkä paremmin rortylaiseen diskurssiin, Rortyn mukaanhan totuus tehdään, ei löydetä). Esim. yhteiskuntatieteissä tämä merkitsisi osaltaan prosessi-, eikä tulostyyppistä ajattelua. Rortya mukaillen mikään tiede ei voi "täydellistyä", koska mitään "valmista" ei ole olemassa.

Moraali ei ole myöskään mikään yleinen periaatteiden julistus, vaan kieltä, josta täytyy ennen kaikkea keskustella (vrt. runous, kaunokirjallisuus, kuva- ja käsitetaide jne.). Moraalifilosofian täytyy siis ottaa poeettisen kulttuurin mukainen rooli "historiallisesti kertovana" (sosiaali- ja mentaalihistoria, antropologia, etnografia jne) ja "utooppisesti spekuloivana" (vrt. amerikkalaisen ekoanarkistin Murray Bookchinin peräänkuuluttama "utooppinen dialogi", jotta 'talouden maailman' puristuksessa elävät ihmiset voisivat "palata" moraalin piiriin ja määritellä haluamansa asiat), EI yleisiä ja kaikkialla päteviä käyttäytymissääntöjä muodostaen. Poeettisessa kulttuurissa kommunikaatio ja keskustelu, kertomukset ja tarinat, näyttelisivät suurta roolia, yksityiset pakkomielteet kiteytyisivät yhteiseksi hyväksi?

- JS -

PS. En ole edellisessä keskittynyt Rortyn Kontingenssi, ironia ja solidaarisuus -kirjan muihin teemoihin kuin otsikon mukaiseen poeettisen kulttuurin eetokseen. Aivan varmaa on, että jotkut Rortyn "liberaalin utopian" pohdinnoista sietäisivät kitkerääkin kritiikkiä anarkistisesta positiosta käsin (mm. Rortyn joskus valtaa affirmoiva kieli).

Paluu