Make your own free website on Tripod.com

BOB BLACK: ANARKISMI JA MUUT ANARKIAN ESTEET

Ei ole pienintäkään tarvetta tuottaa uusia määritelmiä anarkismille - olisi vaikea ylittää noita monien erinomaisten ulkomaalaisten kauan sitten jälkeensä jättämiä. Meidän ei myöskään tarvitse aikailla tuttujen anarkismin suuntausten - kommunistisen, individualistisen jne. - parissa, oppikirjoissa selostetaan ne kaikki. Olennaisempaa on kysyä, miksi me emme nykyään ole yhtään sen lähempänä anarkiaa kuin mitä Godwin, Proudhon, Kropotkin ja Goldman olivat omina aikoinaan. Tälle on monia syitä, mutta kaikkein miettimisen arvoisimpia ovat anarkistien itse aiheuttamat syyt. Nämä anarkian esteet, jos mitkä, pitäisi olla mahdollista poistaa. Niiden poistaminen olisikin mahdollista, mutta ei kuitenkaan todennäköistä.

Harkittu tuomioni vuosien tarkkojen tutkimusten ja välillä sydäntä repivän anarkistipiireissä toimimisen jälkeen on se, että anarkistit ovat tärkein syy - ja epäilen myös, että riittävä syy - sille, että anarkia jää haukkumasanaksi vailla toteutumisen toivoakaan. Useimmat anarkistit ovat vilpittömästi ilmaistuna kyvyttömiä elämään autonomisen yhteistoiminnan vaatimalla tavalla. Monetkaan heistä eivät ole kovin älykkäitä. He ovat taipuvaisia lukemaan huolellisesti omat klassikkonsa ja johtohenkilöidensä tuottaman kirjallisuuden, mutta sulkevat avarakatseisemman tiedon maailmasta, jossa elämme. Pohjimmiltaan arkoina he liittyvät kaltaistensa seuraan sanattomassa yhteisymmärryksessä siitä, ettei kukaan mittaa kenenkään muun mielipiteitä ja toimia minkään kriittisen käytännön järjen mukaan; ettei kukaan yksilöllisissä aikaansaannoksissaan nouse liikaa vallitsevan tason yläpuolelle; ja ennen kaikkea ettei kukaan uhmaa anarkistisen ideologian pakollisia kuvioita.

Anarkismi ei ole niinkään uhka vallitsevalle järjestykselle, vaan se on pikemminkin erittäin erikoistunut mukautumisen muoto siihen. Anarkismi on elämäntapa, tai harrastus omine erityisine palkkioiden ja uhrauksien sekasotkuineen. Köyhyys on pakollista, mutta juuri tästä syystä vältytään kysymästä, olisiko tämä tai tuo anarkisti muutenkaan ideologiasta riippumatta ollut mikään muu kuin luuseri. Anarkismin historia on tappioiden ja marttyyriuden historiaa vailla vertaa. Kuitenkin anarkistit kunnioittavat uhreiksi joutuneita esi-isiään sairaalloisella hartaudella. Epäilyksen hetkinään anarkistit, kuten kaikki muutkin, ajattelevat, että ainoa hyvä anarkisti on kuollut anarkisti. Vallankumous - hävitty vallankumous - on kunniakas, mutta se kuuluu kirjoihin ja pamfletteihin. Tällä vuosisadalla (Espanja vuonna 1936 ja Ranska vuonna 1968 ovat erityisen selviä tapauksia) vallankumoukselliset kansannousut yllättivät virallisesti organisoituneet anarkistit, eivätkä he aluksi mieltäneet niitä lainkaan kannattamisen arvoisiksi. Syynä ei ollut se, että kaikki nämä anarkisti-ideologit olivat tekopyhiä (jotkut olivat). Pikemminkin he olivat työskennelleet anarkistisen militantismin päivittäisissä rutiinihommissa, minkä he olivat tiedostamattaan kuvitelleet kestävän loputtomiin. Koska vallankumous ei todella ollut kuviteltavissa tässä ja nyt, he reagoivat pelolla ja puolustusasenteella kun tapahtumat ohittivat heidän retoriikkansa.

Toisin sanoen jos pitäisi valita anarkismin ja anarkian väliltä, useimmat anarkistit valitsisivat anarkismin ideologian ja alakulttuurin mieluummin kuin ottaisivat vaarallisen hypyn tuntemattomaan - valtiottoman vapauden maailmaan. Vaikka anarkistit ovatkin miltei ainoita tunnustettuja valtion kriitikkoja, anastaisi tämä vapautta pelkäävä porukka viralliset asemat itselleen missä tahansa aidosti valtion vastaisessa kapinassa. Koska anarkistit ovat itse seuraajatyyppejä, löytäisivät he pian itselleen vallankumousjohtajat, jotka eivät uhmaisi heille myönnettyä asemaa yhtään sen enempää kuin nykyiset poliitikot tai omistajatkaan. Anarkistit sabotoisivat joko tietoisesti tai muuten vallankumouksen, joka ilman heitä saattaisi tulla toimeen ilman valtiota juuttumatta muinaisen Marx/Bakunin käsikähmän uusintaan.

Todellisuudessa anarkisteiksi itseään kutsuvat eivät ole tehneet mitään haastaakseen valtiota tarttuvalla esimerkillään toisenlaisesta tavasta suhtautua muihin ihmisiin - eivätkä liioin tyhjyyttään kumisevilla ja oppimattomilla siansaksakirjoituksillaan. Anarkistit ovat itse anarkismissaan anarkististen vaatimusten paras kumous. On totta, että ainakin Pohjois-Amerikassa työläisorganisoijien yläpainotteiset öfederaatiotö ovat sortuneet ikävyyteen ja katkeruuteen, ja hyvä niin, mutta anarkismin epävirallinen sosiaalinen rakenne on edelleen läpeensä hierarkista. Anarkistit alistuvat levollisesti sille, mitä Bakunin kutsui önäkymättömäksi hallinnoksiö, joka anarkistien tapauksessa muodostuu (tosiasiassa, jos ei nimellisesti) kourallisesta suurimpien ja vanhimpien anarkististen julkaisujen toimittajia.

Näillä julkaisuilla, huolimatta niiden näennäisen syvistä ideologisista eroista, on samanlaiset öisä-tietää-kaikenö - asenteet lukijoitaan kohtaan. Niillä on myös herrasmiessopimukset siitä, ettei ole sallittua hyökätä toisten kimppuun tavalla, joka paljastaisi epäjohdonmukaisuudet ja muutoinkin kaivaisi perustuksia heidän hegemoniselta luokkaintressiltään suhteessa anarkistiseen rivijäsenistöön. Ihme kyllä voi paljon enemmän ja helpommin kritisoida The Fifth Estatea tai Kick It Overia heidän omilla sivuillaan kuin voi kritisoida sanotaanko Processed Worldia. Jokaisella organisaatiolla on enemmän yhteistä jokaisen muun organisaation kanssa kuin mitä niillä on yhteistä minkään organisoitumattoman yhteenliittymän kanssa. Anarkistisen valtiokritiikin pitäisi olla vain organisaatiokritiikin erikoistapaus. Ja jollakin tasolla jopa anarkistisetkin organisaatiot ymmärtävät tämän.

Anarkismin vastustajat saattavat hyvinkin päätellä, että jos on oltava hierarkioita ja pakkoa, olkoon ne sitten avoimia ja nimitettäköön niitä selvästi sellaisiksi. Toisin kuin nämä asiantuntijat (esimerkiksi oikeistolaiset "libertariaanit" ja minarkistit) minä pidän itsepäisesti kiinni valtion vastaisuudestani. Mutta en sen vuoksi - kuten anarkistit niin usein ajattelemattoman mahtipontisesti julistavat - että valtio ei olisi övälttämätönö. Tavalliset ihmiset hylkäävät tällaisen anarkistisen väitteen naurettavana, ja niin heidän pitääkin. Ilmeisesti meidän teollistuneen luokkayhteiskunnan kaltaisissa järjestelmissä valtio on välttämätön. Pointti on siinä, että valtio on luonut sellaiset olosuhteet, joissa se on välttämätön riistämällä yksilöilta ja vapaaehtoisilta yhteenliittymiltä heidän valtansa. Vielä perustavammin valtion tukipilarit (työ, moralismi, teollinen teknologia, hierarkiset organisaatiot) eivät ole välttämättömiä vaan pikemminkin vastakkaisia todellisten tarpeiden ja halujen tyydyttämiselle. Valitettavasti useimmat anarkismin haarat kannattavat kaikkia näitä premissejä säikkyen ainoastaan niiden loogista tulosta: valtiota.

Jos anarkisteja ei olisi, valtion olisi keksittävä heidät. Me tunnemme useita tapauksia, joissa valtio on niin tehnyt. Me tarvitsemme anarkisteja, jotka eivät ole anarkismin pilaamia. Vasta ja ainoastaan sitten me voimme vakavissamme aloittaa lietsomaan anarkiaa.

Paluu