Make your own free website on Tripod.com

Tämä elämä ei huvita minua
Osa I

"TEKIKS HÖPÖÖ?" sanoo mies raiskattuaan. Naiset ovat hiljaa. Pitkään. On asioita, joista ei puhuta ja asioita joita ei sanoilla ilmaista. Ei pysty. Ei uskalla. Jos yrittää niin sanotaan "mitäs läksit" ja "olisihan sinun pitänyt tietää mitä siitä seuraa".

"Oma syy omaan kurjuuteen", he sanovat. Niinpä me opimme pysymään vaiti. Syytämme itseämme ja niinhän kaikki muutkin.

Mies ei ymmärrä että olisi tehnyt mitään väärää. Hän on vain tehnyt niin kuin on pitänytkin ja kuten tapana on. Hän tietää, että naiset saavat nautintonsa siitä, että heitä naidaan kyrvällä. Hän tietää, että naiset saavat orgasmin siitä, että heitä tökitään jalkoväliin; jopa pyörälläajosta naiset saavat orgasmin, siitä oli oikein juttu lehdessä että mikä on paras satula. Kaikkea ne naiset ovatkin sinne tunkemassa kyrvänkorvikkeeksi, niin kuin nyt tamppooneitakin. Senhän voi kuvitella miten hyvältä semmoinenkin tuntuu. Vaikkei tietysti mikään tunnu yhtä hyvältä kuin oikea mies.

Ja oli miten oli, joka tapauksessa nainen saa syyttää vain itseään. Mitäs itse ensin teki? Miten sitä ärsytit? Olin nuori, hölmö, viaton, naiivi; en tiennyt ettei miestä saa katsoa päin; se suuttui kun katsoin sitä "kuin halpaa makkaraa"; oma vikani siis; sitäpaitsi mitäs olin siinä, minä määin, hän määkii, he määkivät, nyt kaikki yhdessä: on turha valittaa kun itse on vähintään osasyyllinen.

"Sinulla itselläsi on vastuu siitä mitä sinulle tapahtuu", määkii psykologikin. Psykologi osaa auttaa. Johan tuntuu rutkasti paremmalta kun toinen nukkuu puheeni ohi. Omasta lapsuudestaan hän ei muista mitään, mutta haluaa tietää minun lapsuudestani enemmän inhottavia yksityiskohtia kuin on ylipäänsä mahdollista kertoa. Millainen oli suhde isään, josko siitä löytyisi syy siihen miksi sinä koet tulleesi ahdistetuksi; ai no entäs sitten veljet siskot enot hoitajat äitisuhde, mietitäänpäs ja muistellaanpas jos noihin sinun tunteisiisi ja tuohon sinun vihamieliseen suhtautumistapaasi saisi jotain selvitystä. Psykologi tietää, että kotona on turvallista rivitalo-osakkeessa aviomiehen kainalossa ja tilipäivänä voi käydä kaupassa ostamassa uudet sukkahousut ehkä jopa kengät. Hän tietää, että kun vain ajattelee mukavia asioita ja suhtautuu positiivisesti, niin kaikki järjestyy, mikään ei koske, elämä hoituu. Kaikki on vain kiinni omasta suhtautumisesta.

Jos nyt jotakin opin niin sen, ettei ainakaan psykologille kannata mennä asioitaan kertomaan. Kannattaa mieluummin olla hiljaa ja tempaista vaikka kännit. Olin hiljaa. Olen hiljaa.

Se on väkivallan tarkoituksenakin: vaientaa. Miten helvetin tehokas menetelmä! Väkivalta on helppoa. Ihmisarvon riistäminen on helppoa. Mikä oikein kuvittelet olevasi! He polkevat sinut maahan, niin että tiedät asemasi. He osoittavat, että paikkasi on nyrkin ja saappaan alla, pistinten alla, instrumenttien ja aseiden alla, kohteena. Et sinä ole mitään. Tajua jo, että sinä et ole mitään. He rikkovat jokaista kultaista sääntöä ja tekevät sinulle juuri sen mitä pyydät että ei tehtäisi, mitä pyydät heitä lopettamaan. He murskaavat sinut. Sen jälkeen he opettavat sinua olemaan hiljaa.

Sinä olet hiljaa. He kertovat totuuden siitä mitä on tapahtunut. Kuulut heidän kertomukseensa, mutta et tunnista itseäsi heidän sanoistaan. Ikäänkuin paikallasi olisi ollut joku muu tai sinä olisit ollut jossain muualla. Et kohta ole enää varma onko sinua ylipäänsä olemassa ja jos on niin kuka se on, kuka olet ja mikä. Alat murentua.

Sen helpompaa heille. Murentuneet ihmiset eivät auo päätään. He eivät häiritse. He eivät kulje pitkin katuja kaikkien näkyvillä. Hajonneet ihmisrauniot yrittävät selvitä elämästä jotenkuten ja toivovat että se olisi jo ohi.

Ensimmäisen kerran minua hakattiin 6-vuotiaana lastentarhassa. Kotimatkalla kuusivuotiaitten poikajoukko hakkasi minut tienojaan, koska minulla oli mustat housut jalassa. Kerran sain turpaani siitä hyvästä, että talvipakkasilla käytin villahousuja. Tarhassa tönittiin, syrjittiin ja pilkattiin, koska käsienpesun yhteydessä ravistelin vesiä pois käsistä ennen kuivaamista. Minulle sanottiin, että tuo kaikki kuuluu asiaan. "Anna takaisin", minulle sanottiin, mutta kuinka olisin voinut pärjätä yksin poikajengiä vastaan. Sitäpaitsi en minä osannut lyödä ihmisiä. "Älä välitä", sanottiin myös, mutta en pystynyt olemaan välittämättäkään. Minulle kerrottiin, että tarhassa lapsi kasvaa sosiaalisuuteen ja että sosiaalisuus on hyväksi. Ehkä minussa oli jotain vikaa, kun hyväätekevä hakkaaminen ei tehnyt minusta sosiaalisempaa. Sen sijaan iloisesta höpöttelijästä tuli äkkiä sulkeutunut, masentunut, punasilmäinen pelkääjä.

Hakkaaminen on vain sosiaalistamista, ahdistelu on vain mielenkiinnon osoittamista, raiskaus on vain sukupuoliyhdyntä, silpominen on vain toimenpide, lyöminen on vain mustasukkaisuutta, potkiminen vain turhautuneisuutta, kidutus vain välttämätöntä. Lapset siinä vain leikkivät; nuoret siinä vain hankkivat kokemuksia; aikuiset siinä vain selvittelevät välejään; hoitaja siinä vain yrittää auttaa; poliisi siinä vain tekee työtään. Univormupukuisten miesten on pakko potkia minua, jotta he saisivat minut hereille. Minä siis pakotan heidät siihen, koska nukun väärässä paikassa.

Vittu minä olen kyllästynyt tähän! Asiat selitetään aina parhainpäin. Heidän väkivaltansa ei ole koskaan pahaa, päinvastoin: väkivalta auttaa, ravitsee, kasvattaa, opettaa, helpottaa, lievittää, luo, synnyttää, antaa nautintoa, tekee naiseksi. Kuka täällä määrittelee väkivallan? Ketkä täällä vittu määrittelevät kaikki asiat? He huutavat "apua meitä kohta hakataan!" kun naiset opettelevat itsepuolustusta. He kiljuvat "kohta se hullu tappaa silpoo terrorisoi!" kun uskallat avata suusi. He huutavat "kriisi!" ja "väkivaltaa!" kun nälkäiset haluavat leipää. He varustautuvat aseilla ja sotilailla. He pitävät kovaa ääntä ja täyttävät koko koneistonsa omalla julistuksellaan. He pitävät huolta siitä, että väkivalta ja turvallisuus, kriisi ja rauha, uhka ja puolustus saavat aina heidän määrittelemänsä sisällöt.

Se pitää minusta kiinni huutaa ja kiroilee. Sata kiloa makaa minun päälläni ja ähkii enkä pysty liikkumaan käsistä pitää kiinni ja rönöttää jalkojen päällä. Vieläkin tuntuu siltä että tukehdun en saa ilmaa. Olen niin järkyttynyt siitä että mies luulee minun nauttivan siitä etten pysty sanomaan mitään en tekemään mitään. Eihän minulle voi näin käydä. Ehkä en olekaan oikeasti tässä. Eikä ruumiissani tunnu mitään tai en ainakaan muista.

Vieläkin pelko kourii vatsassani. Käperryn mahdollisimman pieneksi ja toivon ettei minua huomattaisi. Yritän olla hengittämättä. En ainakaan puhu mitään. En ainakaan siitä, sillä en enää jaksa kestää sitä häpeää ja syyllisyyttä mitä kasaatte niskaani. Yritän olla ajattelematta kaikkea sitä mitä minulle on tehty mutta väkisinkin se paska on mielessäni ja haluaisin mieluummin olla kuollut kuin elää tällaisessa maailmassa.

- Ultsi -

Paluu